Metamorfoosi

Viimeistä viedään, melkein. Olen viilettänyt paikasta toiseen ja nukkunut aivan liian vähän. En haluaisi tuhlata liikaa aikaa nukkumiseen, ehtiihän sitä sitten junassa ja Suomessa. Ja mun sänky on niin täynnä tavaraa, ettei siihen edes mahdu. Taidan kuitenkin ensi yöksi kaivaa siihen mun mentävän kolon.

Eilen treffasin MGU:n aikaista tuutoriani Alekseita. Käytiin syömässä ja kaljalla kivassa ravintolassa Sportivnajalla. Kolmessa vuodessa Aleksei on muuttunut opiskelijasta aikuiseksi. Hän saa kesäkuussa maisterin paperit yliopistosta ja työpaikkakin löytyi jo keväällä. Samassa ajassa, siis viimeisessä kolmessa, mä en ole saavuttanut juuri mitään. (Jos ei oteta lukuun sitä, että oon oppinut puhumaan venäjää.)

Kerroin Alekseille syksyn suunnitelmistani, johon hän totesi vain: "Siis aiotko sä taas opiskella?" No Venäjällä opinnoissa edetään tiukoissa aikarajoissa toisin kuin Suomessa. Kaiken lisäksi Aleksei kirjoitti gradunsa 1,5 viikossa. Sellainen ei Suomessa taitaisi onnistua.

Aikuinen Aleksei.

Mulla oli kauhea nälkä ja sorruin tilailemaan vähän liikaa.
Tomaatti-mozzarellasalaatti oli hyvää.

Myös peruna-sienipaistos osui ja upposi.
Venäläiset osaavat tehdä perunasta, porkkanasta ja kaalista älyttömän maistuvaa ruokaa.

Aleksei ja sotilasyliopisto.

Istuskelun jälkeen nautittiin vielä kesäisestä illasta ja guljailtiin hieman. Aleksei näytti mulle entisen opinahjonsa, sotilasyliopiston, jossa hän muutama vuosi sitten suoritti parin vuoden asepalveluksen. Oli kyllä mukava huomata, että Aleksei on tyytyväinen elämäänsä ja kaikki sujuu hyvin. Tulevaisuuden suunnitelmissa hänellä on mahdollisesti muutto Moskovasta takaisin kotiseudulle Tatarstaniin. Perhe ja iso osa ystävistä on siellä, minkä takia on kuulemma vaikea päättää, missä asuisi. Ymmärrän täysin päätöksenteon vaikeuden.

Venäläiset ovat viime päivinä lahjoneet mua ylitsevuotavasti. Alekseilta sain lahjaksi käsintehdyn puisen linnun, joka on tarkoitus ripustaa roikkumaan katosta. Lintu tuo kotiin onnea. Aion ehdottomasti ripustaa linnun kesäasuntooni Poriin.

Tänään säntäilin paikasta toiseen ja melkein nukahdin kielioppitunnille. Illalla tapasin vielä kerran Ninaa, joka vei mut syömään piirakoita. Ninakin lahjoi mua. Sain hienon pikkupeilin, maatuskakoristeen ja venäläisiä patalappuja ja keittiöjuttuja. Olen otettu näistä lahjoista, mutta ennen kaikkea ystävieni lämpimistä sydämistä. Näitä ihmisiä tulee ikävä. Juuri tänään kämppiksen kanssa puhuttiin siitä, miten venäläiset avaavat sydämensä ja kotinsa ystävilleen. Olen onnekas, että olen saanut tutustua näihin ihaniin venäläisiin.

Nyt illalla kokkailimme suomalaista ruokaa, kaalikääryleitä. Ennen kokkailua tosin selvisi, että myös Venäjällä kokkaillaan kaalikääryleitä, joten omaperäisyyden sijaan menu sisälsikin kansojen välistä ystävyyttä. Lopputulos oli maukas, mutta itse prosessi sujui vähän miten sujui. Mä oon viime aikoina ollut hajamielinen. En ajattele vaan teen, minkä takia täytteestä unohtui kananmuna ja suola.

Tästä lähtee. Kaalista tuli vähän liian kypsä.

Kokenut kokki hommissa.

Kasvis- ja lihatäytteet.

Jenni ja Alexandra täyttämishommissa.

Pablosta oli juttu lehdessä. Toimittaja
oli kuulemma vääristellyt sanoja ja keksinyt
omiaan. Oisko sellainen mahdollista?

Uunista ulos.
Lähes kaikki kääryleet meni.

Ainiin, Aleksein mukaan monet Venäjällä ajattelevat, että jos nainen ei ole 25-vuotiaana naimisissa, juna on jo mennyt. Sen jälkeen on jo liian vanha löytämään miestä, silläpä kuka nyt liian vanhan naisen tahtoisi. Taidan siis suosiolla skipata Pietarin deittailuskenen ja tyytyä vanhanpiian rooliini. Eiköhän sieltä peräkammarista sitten aikanaan löydy loppusijoituspaikka mulle. ;)

Tämä oli tällainen nopea päivitys tähän väliin. Nyt nukkumaan, että jaksaa huomenna juhlia. Palataan!