Kirveellä läpi lukitun oven

Valeri ja kirves pelastivat jumiin jääneet suomalaistytöt. 

Eilen kävi niin, että jäimme Jennin kanssa jumiin huoneeseemme. Ovessamme on lukko, johon ei ole avainta, mutta oven saa lukittua sisäpuolelta ilman avainta. Yleensä olemme lukinneet oven yöksi. Jo kerran aiemmin lukko nikotteli eli meinannut aueta. Eilisaamulla tappelin taas lukon kanssa. En saanut ovea auki, vaikka kuinka yritin. Jennikin heräsi auttamaan. Aikamme väänsimme ja sitten kuului epämääräisiä rusahduksia ja kilahduksia. Yksi lukon osa jäi Jennin käteen ja kappas, olimme jumissa.

Tekstasimme Alexandralle ja pyysimme häntä hakemaan apua. Aloin jo hieman tuskastua, koska meni yli tunti eikä vastausta kuulunut. Lopulta Alexandra  ilmoitti, että opintokoordinaattori oli soittanut vartijoille ja apu oli tulossa.

Vartija ei ensin meinannut uskoa, että lukkoon ei ole avainta. Sen jälkeen hän tuskasteli ja ihmetteli, miksi oikein olimme lukinneet oven. Asuntolassahan on vartijoita, ketä me siis pelkäämme? Miksi ihmeessä emme olisi lukinneet ovea, kun siinä kerran lukko on. Kukaan ei ollut sanonut meille, että ovea ei saa lukita.

Aikansa rymisteltyään vartija lähti hakemaan työkaluja. Lopulta vapaus koitti nopeasti. Vartija, Valeri nimeltään, mursi lukon kirveellä. Tapahtumahetkellä se ei tuntunut mitenkään absurdilta – tytöt ovat jumissa, mitä tehdään? No haetaan kirves ja murretaan ovi.

Annoin Valerille kiitokseksi Fazerin suklaalevyn. Välit vartijoihin kannattaa pitää kunnossa. :)

Kävimme eilen kävelyllä puistossa. Mieskauneutta. 

Lastenrattailla liukastelemassa.

Miliisit partioivat puistossa eli löhösivät autossaan. Salakuvasin niitä.

Eiliseen mahtui myös kiinnostava ravintolakokemus. Olimme Andersin kanssa kumpikin himoinneet pitsaa, joten menimme pitsalle lähiravintolaan. Pitsat tehtiin avokeittiössä, puulämmitteisessä uunissa.

Neljän juuston pitsa. 

Menimme ravintolaan kahdeksalta ja vielä silloin ravintolassa oli muutamia seurueita. Tarjoilija oli mukava ja hymyili leveästi, mutta jokin siinä virneessä tuntui väkinäiseltä. Andersin kanssa keskustelimmekin aiheesta. Se, että venäläinen tarjoilija hymyilee, tuntuu oudolta, koska sellaiseen ei ole täällä tottunut. Oli hymy aito tai ei, oudolta se tuntui.

Jossakin vaiheessa iltaa huomasimme olevamme ainoat asiakkaat. Venäjällä on tapana, että ravintola saattaa sulkea ovensa jo ennen sulkemisaikaa, jos asiakkaita ei ole. Join oluttani aika hitaasti ja jossakin vaiheessa huomasin tarjoilijoiden kyräilevän suuntaamme. Kolme tarjoilijaa ja baarimikko notkuivat alakuloisina baaritiskin vieressä ja heidän meininkinsä oli todella flegmaattinen. Andersin kanssa tulimme siihen tulokseen, että he odottavat vain meidän lähtevän.

Lopulta huomasin, että hymyilevä tarjoilijakin loi tuskastuneen katseen meihin. Annoimme periksi ja pyysimme laskun. Oli kuin sormia olisi napsautettu. Alakuloiset ilmeet vaihtuivat hymyiksi, flegmaattisuus touhukkuudeksi. Tunnelma vapautui ja tarjoilijat alkoivat tarmokkaasti tyhjentää viereisiä pöytiä astioista. Kokki tuli takahuoneesta ja alkoi iloisesti tehdä pitsaa avokeittiössä, todennäköisesti itselleen.

Kontrasti aiempaan tunnelmaan oli älytön. Anders oli sitä mieltä, että henkilökunta olisi voinut kohteliaasti odottaa sen aikaa, että saamme laskun maksettua. Mun mielestä oli kuitenkin vain hienoa, että tarjoilijat eivät piilotelleet sitä, mitä he olivat selvästi viimeiset 45 minuuttia odottaneet: vihdoinkin nuo tajusivat lähteä kotiin. :)